Suuntaviivoja

SUUNTAVIIVOJA

Tärkeimpiä hengellisiä vaikuttajiani

Omaan hengelliseen elämääni ja kehitykseeni vaikuttaneiden ihmisten luettelo on pitkä ja se pitäisi aloittaa omista läheisistä ja monista nuoruuden kotiseurakuntani työntekijöistä.  Heiltä opin kristillisen uskon ja hengellisen elämän perusteet.

Lukiolaisena olin töissä kristillisen järjestön leirintäalueella ja sen toiminnanjohtajan, nuorisonohjaaja Raili Koposen puheet ja opetukset ovat jääneet mieleen. Teologiharjoitteluni ohjaaja kirkkoherra Ilkka Taristo rohkaisi rukoilemaan ihmisten kanssa esimerkiksi kotikäyntien yhteydessä. Ensimmäinen esimieheni, Peräseinäjoen seurakunnan kirkkoherra Olli T. Rajamäki muistutti, että kirkon elämän ja työn ytimessä on aina paikallisseurakunta. Nuorisotyönohjaaja Timo Laakso paljasti kokeneena kirkon työntekijänä nuorisotyön tärkeimmän vetovoimatekijän: nuoria pitää rakastaa.

Nykyisessä hengellisessä sielunmaisemassani – sellaisena kuin sen itse näen – löydän aineksia useilta teologeilta. Martti Lutherin kirjoituksia olen välillä suorastaan ahminut. Niin ikään Tuomas Kempiläinen, tutkimuskohteeni Thomas F. Torrance, ja hänen myötään Karl Barth, sekä Canterburyn entinen arkkipiispa Rowan Williams kuuluvat teologeihin, joiden hengellisesti ravitseviin teksteihin yhä uudelleen palaan.

Tärkeimpiä hengellisiä vaikuttajiani

Kirkosta ja valtiosta ja yhteiskunnasta

Kirkosta ja valtiosta ja yhteiskunnasta

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kuulee toisinaan nimitettävän valtionkirkoksi. Tällä käsitteellä tarkoitetaan vahvasti valtion määräysvallassa olevaa kirkkoa. Oman kirkkomme suhdetta valtioon luonnehtii kuitenkin pitkälle viety autonomia, joka on ankkuroitu maamme perustuslakiin. Siinä taataan kirkolle oma lainsäädäntö. Siksi valtionkirkko ei käsitteenä kuvaa kovinkaan osuvasti omaa kirkkoamme, vaikka suhteemme valtioon ovatkin tiiviit ja toimivat.

Kirkon ja valtion suhteet ovat kehittyneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana yhä enemmän kirkon autonomiaa painottavaan suuntaan. Samaan aikaan kirkon edelleen vahvaa juridista asemaa on julkisuudessa kyseenalaistettu, koska sen katsotaan poikkeavan monien mielestä tärkeästä uskonnollisesti ja vakaumuksellisesti neutraalin yhteiskunnan periaatteesta.

Käsitys uskonnollisesti ja vakaumuksellisesti neutraalista yhteiskunnasta on kuitenkin ongelmallinen. Neutraalius itse on yksi ilmaus vakaumuksesta, joka asennoituu tietyllä tavalla uskonnollisuuteen ja muihin vakaumuksiin. Välinpitämättömyyteen pyrkiminen voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Kirkon ja valtion nykyiset suhteet ovat nähdäkseni hyvällä tolalla. Radikaaleja muutoksia en näe siinä lähitulevaisuudessa tarpeellisiksi. Itse asiassa toivoisin, että muu yhteiskunta yhä enemmän havahtuisi huomaamaan, mikä voimavara sen kokonaishyvinvoinnin kannalta piilee siinä, että kautta koko maan elää ja toimii yhteisö, jonka tavoitteena on kannustaa ihmisiä toivoon ja lähimmäisenrakkauteen.

Kansankirkosta ja kirkon jäsenyydestä

Kirkostamme käytetään toisinaan nimitystä kansankirkko. Tällä voidaan viitata esimerkiksi siihen, että suurin osa suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Käsitteellä tarkoitetaan joskus myös sitä, että kirkkomme näkee tehtävänsä ulottuvan koko kansaan ja ettei ketään haluta jättää sen toiminnan ja tavoittavuuden ulkopuolelle. Kansankirkko on käsitteenä saanut osakseen viime aikoina myös kritiikkiä, koska sen ei enää katsota kuvaavan riittävän hyvin kirkkomme asemaa ja roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Oleellisinta kirkon roolissa ja asemassa eivät sittenkään ole nimitykset vaan asia, jota kirkko pitää esillä. Kirkon identiteetti perustuu luterilaisen käsityksen mukaan siihen, että Jumala toimii keskuudessamme sanansa ja sakramenttiensa kautta. Tämä näkökulma korostaa Raamatun keskeistä asemaa kirkon peruskirjana sekä kasteen ja ehtoollisen merkitystä kristityn elämässä.

Kirkon jäsenyyttä on pohdittu viime vuosina paljon, kun on havahduttu huomaamaan, että yhä useammalle suomalaiselle se ei ole enää itsestäänselvyys. Pidän tärkeänä huomata, että jäsenyys kirkossa poikkeaa jäsenyydestä monissa muissa yhteisöissä. ”Jäsenkorttijäsenyys” korostaa etuja, joita ihminen voi odottaa vastineena jäsenyydestään. ”Kannattajajäsenyys” puolestaan painottaa kuulumista yhteisöön sillä perusteella, että ihminen haluaa kannattaa yhteisölle tärkeitä, sen edustamia ja ajamia arvoja ja toimintoja.

Kirkon jäsenyydessä voi löytää aineksia molemmista mainituista jäsenyyden muodoista. Kirkon jäsenyys perustuu kuitenkin toisenlaiseen lähtökohtaan. Kirkon jäsen on sananmukaisesti jäsen samassa mielessä kuin käsi tai jalka ovat jäseniä ruumiissa. Kyse on osallisuudesta kokonaisuuteen, jonka on määrä tuoda jäsenelle elämää ylläpitäviä ja tulevaisuuteen kannustavia aineksia. Jos yhteys tähän kokonaisuuteen katkeaa, jotakin oleellista jää pois.

Kansankirkosta ja kirkon jäsenyydestä

Toivonmerkeistä kirkossamme

Toivonmerkeistä kirkossamme

Kirkossamme näen paljon toivonmerkkejä. Niistä yksi on se ainutlaatuinen asema, joka omalla kirkollamme edelleen on yhteiskunnassamme. Se tekee mahdolliseksi kirkon sanoman esillä pitämisen sellaisia  kanavia pitkin, joita juurikaan muilla uskonnollisilla tai aatteellisella yhteisöillä ei ole käytettävissään.

Toinen toivonmerkki ovat kirkon työhön ja omaan paikallisseurakuntaansa sitoutuneet seurakuntalaiset. Yhä enemmän seurakunnissa näkyy heidän panoksensa ja yhä laajemmin seurakunnissa osataan tehdä tilaa heidän osaamiselleen ja halulleen palvella kirkkoa. Kirkon jäsenyyden puolesta pystyy parhaiten puhumaan seurakuntalainen.

Kolmas toivonmerkki on mielestäni kirkon henkilöstö, joka on koulutettua ja työhönsä motivoitunutta. Monenlaisten paineiden keskellä se etsii yhä uusia keinoja ja mahdollisuuksia pitää esillä kirkon sanomaa ja hoitaa seurakuntia. Tästä joukosta on niin ikään syytä pitää huolta.

Näen kirkossamme paljon muitakin toivonmerkkejä. Mainitsen vielä tärkeimmän: kirkon ainutlaatuisen sanoman, evankeliumin. Se ei ole ainoastaan toivonmerkki vaan suorastaan Toivo itse. Sanomalle ylösnousemuksesta ja kuoleman nujertumisesta ei ole vertaista.

Kirkkomme kipupisteistä ja niiden kohtaamisesta

Yksi kipupiste kirkossamme on monia seurakuntalaisia ja kirkon työntekijöitä vaivaava havainto, että kirkolla ei näytä olevan merkitystä aikamme ihmiselle. Tämä koetaan erityisesti suurilla paikkakunnilla, joissa arvojen ja näkemysten kirjo näyttäytyy monimuotoisimpana. Ihmisten ajasta ja huomiosta kilpaillaan ankarasti kaikkialla. Siinä kisassa kirkko ei monen mielestä selviydy kovin hyvin.

Kirkon ihmisinä me väsytämme itsemme ja toisemme, jos muitta mutkitta suostumme tällaiseen kilpailuun. Meitä vaivaa kysymys, onko kirkko enää merkityksellinen aikamme ihmiselle? Haluaisimme olla relevantteja muulle yhteiskunnalle. Tätä kipukohtaa ajatellessa on hyvä muistaa, että tarkalleen ottaen kirkon ei itsessään ole tarkoituskaan  olla. Sen sijaan Jumala on mitä merkityksellisin. Hänen asiallaan me kirkkona haluamme toimia.

Toinen yleinen kipupiste kirkossamme on seurakuntalaisten rooli seurakuntaelämässä, jos kohta tässä on otettu viime vuosina paljon askeleita oikeaan suuntaan. Seurakunta on jäsentensä yhteisö, ei palkatun henkilöstön yritys ohjelmapalvelujen tuottamiseksi. Luterilainen uskonnäkemys korostaa kaikkien seurakuntalaisten yhteistä pappeutta, joka toteutuu kunkin arkisessa kutsumuksessa.  Näistä näkökulmista on hyödyllistä tarkastella myös kirkon jäsenyyttä, jota yhä harvemmin pidetään itsestäänselvyytenä.

Minusta on tärkeää jatkaa seurakuntalaisten roolin terävöittämistä, mistä on saatu monin paikoin rohkaisevia kokemuksia mm. jumalanpalveluselämän kehittämisessä. Palkattu henkilöstö on seurakunnissa ilman muuta välttämätöntä. Tarvitaan kuitenkin pohdintaa työnjaosta ja tehtävien priorisoinnista. Apostoli Paavalin mukaan seurakunnan erityisiin tehtäviin kutsutut ovat saaneet oikeastaan vain yhden työn. Heidän tehtävänsä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” (Kirje efesolaisille 4:11-12.)

Yhteiskunnassamme ja itse asiassa kaikkialla maailmassa on käynnissä kehitys, jota emme vielä täysin ymmärrä. Se ilmenee muun muassa näkemysten polarisoitumisena ja kärjistymisenä tavalla, joka heijastelee kovia asenteita ja vimmaista oikeassa olemisen tarvetta. Vihaisuus ja uhkaavuus ovat astuneet mukaan julkiseen keskusteluun. Ihmistä tarkastellaan ja arvotetaan yksinomaan hänen mielipiteidensä perusteella.

Näiltä ilmiöiltä ei kirkkommekaan ole välttynyt, onhan se oleellinen osa yhteiskuntaa. Näkemysten polarisoituminen tekee kuitenkin vaikeista asioista vielä vaikeampia. Yleisen ilmapiirin imuun ei pidä antautua. Kirkon tulee muistuttaa sekä itselleen että muulle yhteiskunnalle, että ihminen on aina enemmän kuin hänen mielipiteensä ja että oleellisinta ihmisten välisissä suhteissa ei ole se, kuka näkemyksineen voittaa. Seurauksiltaan ei voi olla yhdentekevää, että me kirkossa nimitämme toisiamme sisariksi ja veljiksi.

Kirkkomme kipupisteistä ja niiden kohtaamisesta

Kirkollisesta yhteydestä ja sen ehdoista

Kirkollisesta yhteydestä ja sen ehdoista

Kaikista mahdollisista uhkakuvista huolimatta on minusta selvää, että me voimme pysyä kirkkona yhdessä. Kiusaus irtiottoihin kasvaa erimielisyyksien syventyessä, mutta juuri tämän kiusauksen vastustaminen on yhteinen tehtävämme. ”Kiusaus” ja ”yhteys” ovat hengellisiä käsitteitä. Tämä kertoo, että nyt ei ole kyse ensi sijassa kirkkopolitiikasta vaan hengellisestä matkanteosta.

Olin mukana valmistelemassa muutama vuosi sitten ns. piispojen yhteysteesejä (KUTSU YHTEYTEEN ESITE.pdf). Niiden avulla haluttiin luoda maastoa sellaiselle erimielisyyksistä puhumiselle, joka ei haavoittaisi ja rikkoisi yhteyttä. Yksi teeseistä kuuluu: ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen.”

Tämä kyvyttömyys voi olla muun muassa sitä, että asetan yhteyden ehdoksi omat henkilökohtaiset käsitykseni ja vaadin muutoksia muilta mutta en itseltäni.  Yhteydellä toki on omat ehtonsa myös kirkossa. Niitä ei kuitenkaan määrittele kukaan yksin – ne määritellään yhdessä. Siksi kirkossamme on yhteiset päättävät elimet, tärkeimpänä niistä kirkolliskokous.

Yhteyden hyväksi työskentely ei ole pikkusievää näpertelyä hyvän olon saavuttamiseksi ja kriittisten äänten vaientamiseksi. Se vaatii määrätietoista ja kärsivällistä työskentelyä, jossa yksi erityinen vaikeus on kamppailu turhautumista vastaan. Yhteys ei ole sivutuote, joka syntyy vasta sitten, kun on saavutettu jollakin tavoin määritelty yksimielisyys. Yhteys on kirkossa varsinainen tavoite mutta samalla myös perusta, jonka suojissa on turvallista olla eri mieltä.

Tärkeä kysymys on, miten osaisimme tietoisesti ottaa etäisyyttä vastakkainasetteluihin ja sen sijasta rakentaa mielikuvaa siitä, että erilaisina ja erimielisinäkin matkaamme samassa veneessä. Emme ole rintamalinjojen eri puolilla vaan samalla puolella. Samanlaiset mielipiteet eivät ole kristittyjen yhteyden perusta vaan usko Kristukseen – tai vielä yksinkertaisemmin ilmaistuna: Kristus itse. Kun näiden mielikuvien annamme heijastua puheissamme ja käytöksessämme, olemme hyvällä tiellä.

Kirkon uudistumisesta

Kirkon uudistuminen pysyy jatkuvasti ajankohtaisena asiana. Uudistumisen pontimena aina ollut kysymys, miten kirkko osaisi pitää asiaansa esillä niin, että sitä kuunnellaan ja että se vaikuttaa. Uudistumiseen ohjaa muutos, jonka jokainen sukupolvi joutuu elinaikanaan kokemaan – myös me. Muutoksen keskellä on tärkeää muistaa, että kristittyinä emme luota pysyvyyteen vaan Jumalaan. Uudistuminen on siksi suostumista avoimuuteen tulevaisuuden edessä.

Omassa kirkossamme on parhaillaan meneillään varsin suuri uudistushanke. Kirkolliskokous ja kirkkohallitus käsittelevät kirkon tulevaisuuskomitean ehdotuksia, joilla pyritään muokkaamaan ennen kaikkea kirkkomme rakenteita ja eri hallinnon alueiden keskinäistä työnjakoa. Kirkon uudistuminen ei kuitenkaan toteudu vain rakenteita hiomalla. Tarvitsemme ennen kaikkea uudistumista, jota voisi nimittää sisäiseksi.

Sisäiseen uudistumiseen pyrkii kannustamaan voimassa olevassa Kohtaamisen kirkko –toimintalinjaus, joka korostaa uskoa, toivoa ja rakkautta kirkon arvoina. Siinä asetettiin kirkon työn ja elämän tavoitteeksi, että ”seurakunnan jäsen kokee uskon Jumalaan voimavarana, ja yhä useampi pitää yhteyttä kirkkoon merkittävänä. Seurakunta on luottamuksen yhteisö, joka tuo erilaiset ihmiset yhteen, ja kirkon sanoma kuuluu ja vaikuttaa kaikkialla.”

Kohtaamisen kirkko korostaa siis paikallisseurakunnan roolia uudistumisen ”toteutumiskenttänä”. Se esittää neljä kysymystä, joihin seurakuntia mutta myös hiippakuntia ja keskushallintoa haastetaan vastaamaan. Miten saisimme sanoman selväksi, kohtaamisen koskettavaksi, lähimmäisen rakkaaksi ja kirkon jäsenyyden arvokkaaksi? Strategiatyössä näihin kysymyksiin etsitään vastauksia yhdessä keskustellen.

Koko kirkon yhteiset tulevaisuustyöskentelyt eivät alkuunkaan takaa kirkon uudistumista. Ne voivat parhaimmillaan linjata suuntaa ja tarjota virikkeitä paikalliselle pohdinnalle. Kirkkomme tärkeimmät ratkaisut tehdään seurakunnissa.

Viime kädessä kirkon uudistuminen on hengellinen asia, jota me emme yksin voi saada aikaan. Siinä ei ole kyse pelkästään kyvystämme hahmottaa toimintaympäristön muutoksia vaan myös herkkyydestä kuulla Jumalan tahtoa.

Kirkon uudistumisesta

Mikä on minulle luovuttamatonta kristillisessä uskossa?

Mikä on minulle luovuttamatonta kristillisessä uskossa?

Kristillisessä uskossa luovuttamatonta minulle on ensinnäkin Jeesus Kristus. Kristittyinä emme turvaudu yleisluontoisesti ihmistä korkeampaan voimaan, jota nimitetään Jumalaksi. Uskomme kohteena on Jumala, joka syntyi ihmiseksi historiallisessa hahmossa ajan ja paikan ehtojen alaiseksi. Jeesus ei ole ainoastaan syntiemme Sovittaja vaan hän on myös ottanut kannettavakseen koko ihmisyytemme iloineen ja suruineen. Tämä ihmiseksi syntynyt Jumala tietää omien kokemustensakin perusteella, mitä ihmisen elämä on. Hänen omakseen minut on kastettu. Tästä kaikesta avautuu vahva näkökulma lähimmäisyyteen, kristittyjen toimintaan sosiaalisissa verkostoissaan ja kirkon vaikutukseen koko yhteiskunnassa.

Luovuttamatonta on minulle myös seurakunnan messu, jossa tiivistyy niin paljon kristillisestä uskosta. Synnintunnustuksessa myönnän oman rajallisuuteni suuren Jumalan edessä ja otan vastaan vakuutuksen siitä, että Jumalan armo kuuluu myös minulle. Raamatun tekstejä kuunnellessani oma elämäni nivoutuu kertomuksen hahmojen vaiheisiin ja saan muistutuksen siitä, että Jeesus Kristus tietää kaiken ja että hän johdattaa. Saarnassa otan vastaan rohkaisua ja vahvistusta elää kristittynä. Uskontunnustuksessa ylistän Jumalaa sanoilla, joita kristitty ovat viimeisen vajaan parin tuhannen vuoden ajan käyttäneet. Ehtoollisessa saan konkreettisesti ottaa vastaan armon ja itsensä Kristuksen.  Messun musiikki ja kirkko tilana heijastelevat maailmaa, jota emme nyt kykene aistein havaitsemaan. Ja mikä hienointa, messussa tämä kaikki tehdään ja otetaan vastaan yhdessä.

Kolmantena minulle luovuttamattomana asiana kristillisessä uskossa on toivo. Ilman sitä tuskin kukaan jaksaa toimia tulevaisuuden hyväksi. Juuri nyt maailma elää hämmentäviä aikoja, jollaisia ei vielä muutama vuosi sitten osattu odottaa. Kristillisen uskon ytimessä on vakaumus, että kuolema on voitettu. Tämän toiveikkaampaa viestiä on vaikea kuvitella.

Jumalanpalvelusyhteisöistä

Piispainkokous hyväksyi syyskuussa 2017 suosituksen siitä, miten yhteistyö luterilaisen seurakunnan sisällä toimivien jumalanpalvelusyhteisöjen kanssa olisi hyvä järjestää. Lähtökohtana suosituksessa on seurakunnan hengellisen elämän tukeminen ja siksi piispainkokouksen suosituksen tavoitteena on tukea monipuolista ja rikasta jumalanpalveluselämää. Piispainkokouksen suositus on luettavissa linkistä (Piispainkokouksen suositus seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä.pdf)

Suosituksen pääajatuksen voi tiivistää näin: tilaa seurakunnissa tulee antaa jumalanpalvelusyhteisöille, jotka ovat valmiit toiminnallaan rakentamaan paikallisseurakuntaa. Oleellista on, että paikallisseurakunnissa työskennellään luottamuksen hyväksi. Siksi toimiviin suhteisiin ennen muuta kirkkoherran, kirkkoneuvoston (seurakuntayhtymissä seurakuntaneuvoston) ja jumalanpalvelusyhteisön keskeisten henkilöiden kanssa pitää kiinnittää huomiota.

Jumalanpalvelusyhteisön toiminnan tulee olla selkeästi seurakunnan toimintaa, jota sen on määrä omalla panoksellaan rikastuttaa. Piispainkokous suosittaa  kirjallisen sopimuksen laatimista. Sopimukseen on syytä sisällyttää ainakin seuraavat seikat: jumalanpalvelusyhteisön jäsentyminen osaksi seurakunnan jumalanpalveluselämää, tilojen käyttö, ehtoollisen vietto, seurakunnan työntekijöiden rooli, taloudelliset kysymykset, vastuunjako ja keskinäinen tiedonkulku. Sopimuksen seurakunnan puolesta hyväksyy kirkkoneuvosto (seurakuntayhtymissä seurakuntaneuvosto).

Jumalanpalvelusyhteisöistä

Samaa sukupuolta olevien avioliitosta

Samaa sukupuolta olevien avioliitosta

Ajankohtaiseen kysymykseen, miten kysymys samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä ja siunaamisesta tulisi ratkaista, en nyt tiedä vastausta. Sen sijaan tiedän varmuudella, että ainut kestävä ratkaisu eteenpäin pääsemiseksi on sellainen, joka saavutetaan yhdessä.

Vain kärsivällinen keskustelu on tie eteenpäin. Sen tavoitteena ei ole niinkään yritys muuttaa toista mieltä olevan ajattelua vaan selkeyttää oman ajattelun sisältöä ja taustoja sekä itselle että muille. Kysymys on ennen kaikkea ymmärtämisestä ja siinä on kasvamisen haastetta aivan jokaisella.  Ohipuhumisen vaara on suuri. Tiettyjen homoseksuaalisuutta käsittelevien raamatunlauseiden toistaminen tai syrjimättömyyteen ja tasa-arvoon vetoaminen eivät toista mieltä olevaa vakuuta.

Minulle avioliitto on naisen ja  miehen välinen suhde. Tarkastelen siis asiaa lähtökohdasta, joka nousee kirkon perinteisestä opetuksesta ja johon olen kasvanut. Siksi myönnän, että kysymys on minulle vaikea. Samalla kuitenkin ounastelen, että ennen pitkää samaa sukupuolta olevien avioliiton vihkiminen tulee kirkossamme mahdolliseksi. Siinäkin tapauksessa kirkkomme kuuluisi edelleen Kristukselle kirkkona, jonka tärkeimpänä tehtävänä on koota syntisiä Jumalan armon ja rakkauden yhteyteen. Avioliittonäkemys ei pelasta ketään – vain Jeesus Kristus pelastaa.

Tähän liittyy näkökulma, jonka piispainkokous on todennut kirjeessään, joka lähetettiin lokakuussa 2017 kirkolliskokoukselle saatteena ns. Helanderin selvitykseen: ”Asiaa koskevassa keskustelussa ja päätöksenteossa tulee pitää johtavana periaatteena sitä, että näkemyserot suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien avioliittoon eivät muodostu kirkkoa jakavaksi asiaksi.”

Samaa sukupuolta olevien pariskuntien kirkollisen vihkimisen mahdollistuminen voi nähdäkseni toteutua vain siinä tapauksessa, että kirkossa löytyy tavalla tai toisella tila kahdelle avioliittoa eri tavoin painottavalle näkemykselle, jotka eivät sulje pois toisiaan. Sitä ennen on kuitenkin löydettävä vastaus moniin kysymyksiin, joihin monet jo ajattelevat löytäneensä täyden selvyyden mutta jotka joillekin ovat käsittämättömiä. Emme ole lähestulkoonkaan riittävästi keskustelleet Raamatusta, omastatunnosta ja sen rajoista tai ihmisestä Jumalan kuvana, vain joitakin edelleen pohtimista vaativia seikkoja mainitakseni. Kärsivällisyys vaatii tietoista sitoutumista, ja juuri sen säilyttäminen on vaikeaa. ”Eikö vieläkään?”, kysyvät monet, kun taas toiset huokaavat: ”Ainako vain?”

Avioliittoa koskevaa kirkollista keskustelua käydään Jumalan lasten kesken, eikä pidä unohtaa, että kysymys myös koskee syvästi ja henkilökohtaisesti monia Jumalan lapsia.  Tämän vuoksi keskustelussa minusta ei kyse ole sittenkään siitä, että varmat selkeydet ja hämmentävät käsittämättömyydet ottavat mittaa toisistaan. Kyse on kristityille kautta aikojen tunnusomaisesta ja välttämättömästä prosessista, jossa kysytään Jumalan tahtoa. Hengellisen johtajan ensisijainen tehtävä on tehdä kaikkensa, että tämä prosessi saa mahdollisuuden ja tilan. Koko kirkon näkökulmasta tämä on tärkeämpää kuin johtajan oma henkilökohtainen kanta.

Luotan vahvasti siihen, että me pääsemme yhdessä eteenpäin kirkossamme vaikeassa avioliittokysymyksessä. Miten ja millaisia reittejä pitkin, on kysymys, johon ei kukaan yksin löydä vastausta. Mutta kaikki vastauksen ainekset ovat jo olemassa kirkossa. Niitä ei löydetä väittelemällä saati riitelemällä vaan suostumalla yhteisen hengellisen matkan tekemiseen.

Arkkipiispan asemasta ja roolista

Arkkipiispa on yksi kirkkomme piispoista, joiden keskuudessa hän on ”ensimmäinen vertaistensa joukossa.” Tällä perinteisellä luonnehdinnalla halutaan ensinnäkin ilmaista, että arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies eikä hänellä ole oikeutta puuttua toisen piispan kaitsennassa olevan hiippakunnan asioihin. Toisaalta arkkipiispa on piispoista se, joka ensi sijassa edustaa koko kirkkoa esimerkiksi suhteessa yhteiskuntaan ja muihin kirkkoihin niin koti- kuin ulkomaillakin. Arkkipiispa on myös kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen ja piispainkokouksen puheenjohtaja.

Arkkihiippakunnassa on kaksi piispaa. Arkkipiispa ja Turun arkkihiippakunnan piispa osallistuvat yhdessä hiippakunnan hallintoon, vihkimyksiin ja muihin piispallisiin tehtäviin kuitenkin siten, että arkkipiispa huolehtii Turun tuomiorovastikunnan seurakunnista kun taas piispan vastuulla ovat muut arkkihiippakunnan seurakunnat.

Arkkipiispan roolissa on viime vuosina yhä enemmän korostunut viran kokonaiskirkollinen vastuu. Tuorein esimerkki tästä kehityksestä on kirkolliskokouksen päätös, jolla arkkipiispan kaitsennassa olevien seurakuntien lukumäärää pienennettiin, jotta resursseja jäisi kirkon yhteisten asioiden hoitamiseen.

Minusta on tärkeää, että arkkipiispan viranhoitoa ei kokonaan irroteta seurakuntaelämästä. Juuri seurakuntien hyväksi piispojen on määrä toimia ja siitä näkökulmasta työskennellä koko kirkon hyväksi. Tulevaisuudessa arkkipiispan rooli koko kirkon ”äänenä” yhä korostuu, ja siksi pidän hyvänä, että hänen viranhoitonsa ankkuroituu kirkon perustyöhön. Minusta on myös selvää, että vaikka arkkipiispan katsotaan toimivan kuuluvimpana kirkon ”äänenä,” hän ei tämän ”äänen” sisältöä ratkaise yksin.

Arkkipiispan asemasta ja roolista

Minä arkkipiispana?

Minä arkkipiispana?

Jos minut valittaisiin arkkipiispaksi, haluaisin ensinnäkin terävöittää käsitystä siitä, mitä merkitsee ykseys moniäänisessä ja erilaisuutta sisäänsä sulkevassa kirkossa.  Ykseyden etsiminen ei tarkoita moninaisuuden eliminoimista vaan jakaantumisuhkan torjumista.

Edelleen haluaisin korostaa kirkon luonnetta hengellisenä yhteisönä, jonka elämä, toiminta, kannanotot ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen nousevat uskosta Jumalaan ja luottamuksesta hänen merkityksellisyyteensä.

Toivoisin myös voivani arkkipiispan tehtävässä innostaa seurakuntien työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja muita vastuunkantajia katsomaan kirkon tulevaisuuteen valoisasti. Julkisuudessa haluaisin puhua ajankohtaisista asioista painottaen, että kirkon ja kristillisen uskon näkökulmaa on tärkeää kuunnella vaikka ei voisikaan olla sen kanssa samaa mieltä.

Arkkipiispa toimii useiden kirkollisten hallintoelinten puheenjohtajana. Kokemukseni mukaan puheenjohtajan tärkein tehtävä on varjella tilaa, jossa erilaiset näkökannat voivat turvallisesti kohdata toisensa, ja työskennellä sen hyväksi, että eteenpäin katsova, toiveikas ilmapiiri säilyvät. Näiden tulisi olla puheenjohtajalle oleellisempia tavoitteita kuin omien näkemysten ajaminen.

Johtajuudesta kirkossa

Arkkipiispa on ennen kaikkea hengellinen johtaja. Laajasti ottaen kaikki johtaminen kirkossa on tavalta tai toisella hengellistä johtamista, jonka yksi tärkeä tavoite on pitää johdettava joukko tietoisena kirkon perustehtävästä.

Hengellinen johtajuus ei ole kirkollinen lisä muiden johtajuuden yleisesti tunnettujen ulottuvuuksien, asia- ja henkilöjohtamisen ohella. Se on pikemminkin juonne, joka kulkee läpi kaikkien johtajuusulottuvuuksien. Kirkossa johdetaan asioita ja ihmisiä näkökulmasta, joka tunnistaa oman yhteisön hengellisen luonteen.

Kirkollinen johtajuus on varsin tavanomaista mutta toisaalta hyvin epätavallista johtajuutta. Epätavallisuus johtuu ennen kaikkea siitä, että kirkolla ei ole ainoastaan johtajia vaan kirkolla on myös Johtaja – hän, jota on aina nimitetty kirkon Herraksi.  Johtajuuden kysymykset, sen ilot ja surut, paineet ja haasteet elävät aina suhteessa häneen.

Nostan esille neljä seikkaa tulevaisuuden johtamisesta tulevaisuutta kohti kulkevassa, yliajallisuuden ja oman uskonsa vakavasti ottavassa tulevaisuuden kirkossa.  Ensinnäkin tulevaisuuden johtaja näkee ihmisten lisäksi heidän välisensä relaatiot, keskinäisen dynamiikan.  Ihmistä ei voi muuttaa, mutta heidän välisiinsä relaatioverkostoihin voi vaikuttaa.  Toiseksi tulevaisuuden johtaja tietää, millaisen dynamiikan hän haluaisi joukoissaan vaikuttavan ja hän myös kertoo sen yhteisölleen. Johtaja vaikuttaa relaatioverkostoihin tahtomattaankin, pelkällä johtajan asemallaan. Siksi onkin parempi vaikuttaa tahtoen ja määrätietoisesti.

Kolmanneksi tulevaisuuden johtaja ei tyydy seuraamaan joukkojensa relaatioverkostoja sivusta vaan hän heittäytyy itse dynamiikkaan mukaan. Hän uskaltaa kohdata omat tunteensa ja siltä pohjalta tulkita yhteisönsä tunteita ja mielialoja.  Hän on valmis kertomaan väelleen oman vastauksensa kysymykseen: ”Mitä meille kuuluu?” Johtaja oivaltaa, että hän ei johda pelkästään asiansa ja asiantuntemuksensa perusteella vaan ennen muuta sillä, miten hän tulkitsee yhteisönsä työtä, ajatuksia ja tunteita.

Neljänneksi tulevaisuuden johtaja tulevaisuuden kirkossa tiedostaa, että hän ja hänen joukkonsa työskentelevät yliajallisessa, hengellisessä yhteisössä, jonka perimmäisenä tavoitteena on taivas ja se, että matkalla sinne rakastamme toisiamme.”

(Puheenvuorosta Kirkollisen johtamisen foorumissa 31.1.2014, julkaistu artikkelina kirjassa Työ ja Henki – Avaimia henkiseen ja hengelliseen työhyvinvointiin, toim. Marjaana Kanerva ja Juha Tanska. Helsinki: Kirjapaja 2015.)

Johtajuudesta kirkossa

Kansainvälisestä vastuusta, maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista

Kansainvälisestä vastuusta, maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista

Kristillisen käsityksen mukaan jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo riippumatta hänen kansallisuudestaan, uskonnostaan, taustastaan tai henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja piirteistään. Ihmisarvo ei ole jotakin sellaista, jonka me ihmiset omilla sopimuksillamme myönnämme toisillemme. Kristillisen käsityksen perustana on vakaumus, että luodessaan ihmisen Jumala antoi jokaiselle ihmisarvon. Sitä ei siksi kukaan voi keneltäkään ottaa pois. Muistuttaessaan seuraajiaan lähimmäisenrakkaudesta Jeesus ei antanut heille vaihtoehtoja.

Jumalan rakkauteen ja hänen luomistekoonsa perustuva näkemys ihmisarvosta on luovuttamaton kaikessa kirkon toiminnassa. Lähetystyössä ja kansainvälisessä diakoniassa työskennellään laaja-alaisesti ihmisen kokonaisvaltaiseksi tukemiseksi. Rauha, sovinto, oikeudenmukaisuus, vapaus ja Jumalan rakkauden toteutuminen meidän kauttamme ovat tavoitteita, joiden hyväksi kirkkona toimimme. Kyse on ilosanomasta, evankeliumista, sanan varsinaisessa mielessä.

Kristillinen käsitys ihmisarvosta on syytä pitää mielessä myös silloin, kun kohtaamme maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita. Hätää kärsivän rinnalle tulee asettua, olipa hän kuka tahansa. Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden tukeminen ei tee suomalaisten hädänalaisten tukemista vähemmän tärkeäksi.

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaminen ei poista tuen ja ihmisarvon tunnustamisen tarvetta. Seurakunnat eivät piilottele kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita mutta haluavat siinäkin tapauksessa olla tukena ja rohkaisijoina tilanteissa, jotka monesti ovat kovin lohduttomia. Kaikissa tapauksissa seurakunnat pyrkivät hyvään, avoimeen ja saumattomaan yhteistyöhön viranomaisten kanssa. Hekin tarvitsevat tukea vaikeassa tehtävässään. Jatkuvaa dialogia valtiovallan kanssa tarvitaan mm. siksi, että seurakuntien kokemukset voisivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittisiin päätöksiin ja että kirkossa pysyisimme tietoisina mahdollisesti nopeastikin muuttuvista tilanteista.

Kirkkojen välisistä suhteista

Yhdessä tärkeimmistä Uuteen testamenttiin tallentuneista rukouksistaan Jeesus pyytää, että kaikki hänen omansa olisivat yhtä. Tämän toteuttamisessa Jeesuksen seuraajat eivät valitettavasti aina ole onnistuneet. Onkin syytä muistaa, että kirkkojen välisissä suhteissakin yhteys perustuu Jumalan tahtoon eikä meidän ihmisten kykyyn tulla toimeen toistemme kanssa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ekumeenisissa yhteyksissä arvostettu kumppani, joka on määrätietoisesti pyrkinyt oman luterilaisen traditionsa pohjalta rakentamaan yhteyttä muihin kirkkoihin. Ekumeeninen työskentely on aina vastavuoroista jakamista, jossa toisen kirkon oppiin ja elämään tutustuminen auttaa selkeyttämään omaa identiteettiä.

Tästä esimerkkinä voisi mainita oman kirkkomme ekumeeniset neuvottelut ortodoksien kanssa. Yhtymäkohtien löytäminen omasta luterilaisuudestamme ja itäisen kristikunnan traditiosta on vahvistanut merkittävästi kirkkomme itseymmärrystä ja teologista valmiutta käydä oppikeskusteluja myös muiden kirkkojen kanssa.

Itse olen eniten osallistunut ekumeeniseen työskentelyyn ns. Porvoon kirkkojen yhteyksissä (Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot sekä Brittein saarten anglikaaniset kirkot) sekä kotimaisissa vapaakirkkoneuvotteluissa. Hyvin toimivat kirkkojen väliset suhteet eivät ole pelkästään syvällistä teologista työskentelyä vaan myös käytännön konkretiaa. Kirkkomme ulkosuomalaistyö on osoittanut minulle, että mitä luontevammat suhteet kirkollamme on muihin kirkkoihin, sitä helpompi on järjestää kirkon työtä ulkomailla asuvien ja siellä esimerkiksi lomamatkalla vierailevien parissa.

Kirkkojen välisistä suhteista